Ylva Ekblad ja Stina Ekblad näytelmässä De langerhanska öarna. Kuva: Frida Lönnroos
Tulla käännetyksi on kirjailijalle hyvin intiimi tapahtuma. Vähän kuin kutsuisi jonkun kotiinsa asumaan. Toinen ihminen uppoutuu hetkeksi ajatuksiisi, rytmeihisi, kohdistaa koko
ymmärryksensä, ammattitaitonsa ja intuitionsa ottaakseen selville salaisimmat ajatuksesi ja tulkitakseen ne maailmalle. Tuntuu erikoiselta, että joku menettää yöunensa pohtiessaan miksi päätit sanoa ”ja” etkä ”tai myös” . Moisen huomion kohteena oleminen voi olla kirjailijalle hyvin kiehtovaa.
Aina ei kuitenkaan käy näin.
Joskus kirjailijan teokseen tarttuu törkimys, joka tarpoo kuraisin saappain keskelle tupaa, hurraa omille vitseilleen ja viis veisaa nurkassa uikuttavasta kirjailijasta. Kun tämä lopulta seisoo
tyrmistyneenä savuavan teoksensa raunioilla, tyyppi selittää loukkaantuneena, että hän oikeastaan haluaisi kääntää matkaesitteitä, mutta lähetettiin ensin harjoittelemaan taloudellisesti vähemmän riskaabelilla materiaalilla.
Ja joskus teos ei vain syty hehkuun uudella kielellä, vaikka kaikilla olisi mitä parhaat aikomukset – vieras jää vieraaksi.
Siksi minulle oli suuri luottamuksen osoitus, että Susanne Ringelli halusi antaa minulle runollisen, rytmisesti ja äänteellisesti huipputarkan näytelmänsä käännettäväksi. Se oli
houkutteleva herkku ja samalla hien otsaan nostattava haaste. Pystynkö tavoittamaan teoksen ominaislaadun ja huumorin niin, että Susanne ei pety odotuksissaan ja suomenkielinen yleisö
saa tunnun kielen leikistä, assosiaatioiden verkosta, siitä runoilijan yksityisestä logiikasta joka teoksen läpi virtaa?
Suomi ja ruotsi perustuvat hyvin erilaiselle logiikalle. Joitain asioita ei voi sanoa ruotsiksi, toisia ei suomeksi. Joskus puuttuvat sanat tai se ei nyt muuten vain käy päinsä. Kiihkeimmillään kääntäjä loikkii keskellä eräänlaista kielten maaottelua: Hahaa! Tätä et ikipäivänä pysty sanomaan yhtä hyvin suomeksi ! Hehee, täältä pesee – näin kiteytyy yhdellä pyyhkäisyllä yhteen piiitkään vokaaliin kokonainen ruotsin sivulause! Kiitos Susanne: Tämä työ sai minut
rakastamaan molempien kansalliskieliemme huikeita ominaisuuksia taas entistä enemmän.
De Lagerhanska öarna on meille myös muistutus näytelmän mahdollisuuksista: Näytelmä on ja voi olla vain sitä mitä rohkenemme haluta sen olevan.
Serbialainen kirjailija David Albahari on kuvannut elämää paikkana, jossa kieli on ihmisen varsinainen kotimaa. Lopullisin maanpako ei ole synnyinmaasta vaan kielestä karkoittaminen.
Myös Ringellin henkilöille kielestä tulee ainoa mahdollinen koti, he asuttavat kuvitteellisia maailmoja, maisemia, joita ei ole enää olemassa kuin kerrottuina.