Osa 10: Lamentation

Robert Maggio, Aniaran säveltäjä:
 

Kello soi kolme kertaa kumeasti kaikuen, haudaten alleen ydinsodan mukanaan tuoman pahaenteisen huminan ja kutsuen koolle Aniaran matkustajat muistelemaan yhteistä traagista menneisyyttään. 

Aniaran nuottien alkusivuille sisällytin seuraavan lainauksen kymmenennen osan alusta:

We came from Earth. 
We came from Maa
the jewel in our solar system 
the only orb where Life obtained 
a land of milk and honey… 

Minulle tämä osa on Aniaran musiikillinen, kerronnallinen ja emotionaalinen ydin: kuorolaiset toimivat silminnäkijöinä niille “sokeille sieluille ja pelästyneille mielille”, jotka näkivät kuinka Xinombran kaupunki tuhoutui ydinsodassa. Tämä on se hetki jolloin he ymmärtävät, yksitellen ja yhdessä, että he ovat jättäneet planeetan taakseen ikuisiksi ajoiksi. He ovat ikuisella matkalla aina vain pidemmälle ja pidemmälle pois kodistaan, ja ainoa asia johon he voivat turvautua ovat muistot toisesta, yksinkertaisemmasta ja turvallisemmasta ajasta: viimeisestä keväästä “jolloin luonto vielä eli”.

Kellon jälkeen kuoro laulaa ensimmäisen kerran koko esityksessä ilman säestystä. Heidän laulunsa on niukkaa ja suoraa, se on sidottu yksinkertaiseen (laskevaan) bassolinjaan, joka toistuu ja toistuu. Koko näyttämö pysähtyy ja tyhjenee yhtäkkiä, ja kuoro on liikkumatta. Lattialle heijastetut projisoinnit näyttävät meille polveilevia pilviä ja aaltoja, jotka iskeytyvät hidastetussa kuvassa rantaan. Maa, niin kaunis ja täydellinen, ulkoavaruudesta käsin nähtynä. 

Keskellä osaa (3:42 alkaen) kello palaa, seuranaan teräviä sähkökitarasointuja. Kuoro palauttaa mieleen kohtalonsa ja työntyy vääjäämättömästi eteenpäin aivan kuin kuolemanmarssilla, jonka taustalla soi itsepintainen rummutus.

Hear us who from Xinombra
harrow you with memories
We dead ones wise too late
harrow you with visions…
…Xinombra’s ashen column lay like waterbloom 
of death across the oceans

Tätä seuraa hiljaisuus, jonka aikana kuulemme sooloäänen muistelevan:

My memory of Xinombra, how grim, how clear
Now it is over and no one’s left to blame

Tämä on yksi niistä Aniaran hetkistä, jotka koskettavat minua kaikkein syvimmin. Aniaran matkustajat ymmärtävät tehneensä valinnan; heillä oli tilaisuus pelastaa Maa, ja sen mukana itsensä, mutta että he eivät välittäneet edes ilmiselvistä varoitusmerkeistä.

We dead ones wise too late 

(Meidän on pakko kysyä, onko jo nyt vuonna 2022 liian myöhäistä?)

Now it is over and no one’s left to blame.

Emmekö aina yritä siirtää syyllisyyttä pois itsestämme?

Ja niin meidän on pakko kysyä tänään, “Mitä valitsemme tässä hetkessä? Annammeko sen olla ohi ja jatkaa syyllisyyden siirtämistä pois itsestämme?” Onko meillä mahdollisuutta välttää ikuinen suru ja kaipaus, ikuinen liike pois kotoamme? Voimmeko välttää Aniaran matkustajien kohtalon? 

Osan viimeisessä, Dan Henrikssonin vaikuttavasti ohjaamassa ja mieltä riivaavassa hetkessä Aniaran matkustajat kääntyvät yksitellen katsomaan palavaa planeettaansa vielä viimeisen kerran. 

We came from Earth. 
We came from Maa
the jewel in our solar system 
the only orb where Life obtained 
a land of milk and honey…

Aniara: fragments of time and space (2019)
Libretto: Dan Henriksson, pohjautuen Harry Martinsonin Aniaraan (1956)
Musiiki: Robert Maggio
Tuotanto & maailmanensi-ilta: Klockriketeatern (FIN) ja The Crossing (USA)