Osa 17: Beneath the Catalpa Tree

Donald Nally, Aniaran kapellimestari:
 

I turn the lamp down and appeal for peace.

Jos on olemassa lause joka kuvaa paremmin Harry Martinsonin Aniaran olemassaolon syytä – tai oikeastaan koko hänen tuotantonsa – en ole löytänyt sitä. Tähän lauseeseen kiteytyy eräänlainen lopetus ja jäähyväistunnelma, mutta toivoa ei silti vielä ole menetetty. Lauseesta  löytyy myös rytmiä ja tekniikkaa. Tarkat kääntäjät kuten Dan (Henriksson) pystyvät säilyttämään näiden molempien tunnun samalla, kun pyrkivät tavoittamaan maailmat sanojen takana.

Kun suunnittelimme Aniaraa, nämä sanat  – I turn the lamp down and appeal for peace – pyörivät jatkuvasti The Crossingin työryhmän jäsenten mielissä. Meillä oli käsissämme teos, joka kuvastaa kunnioittavalla tavalla sekä Martinsonin ristiriitaista, ihmetyksen ja haihtuneet haaveet yhdistävää maailmaa ja uskoa ihmisen kekseliäisyyteen että pelkoa inhimillistä halua ja sen seurauksia kohtaan. 

Meidän Aniara-versiomme lopussa tämä lause sanotaan ääneen, lausutaan ennemmin kuin lauletaan. Sanat antavat sisällön koko viimeiselle kertosäkeelle, jonka laulu on melankolista, mutta ei kuitenkaan niin alistunutta kuin lamppu viimeisinä hetkinään. Laulettu vastaus tuntuu syvän inhimilliseltä; konfliktin täyttämältä. Jopa surulliselta, muttei toivottomalta.

Laulu luo edellytyksiä Nirvanan täyttymiselle: “a movement without an aim”, “free from ruthless striving.”

Yhdeksänkymmentä minuuttia kestäneen, elämää kuvaavaa matkan lopuksi – se on matka täynnä ahdistusta ja huumoria, kieltäymystä ja todellisuutta, vihaa, kipua, rakkautta, menetystä, taidetta – viimeisiksi sanoiksemme jäävät: “Who knows the last answer at the bottom of the question?”

Onko jokaisesta sukupolvesta tuntunut siltä, että se huojuu tyhjyyden kuilun reunalla? Että sen jäsenet ovat kodittomia, kuten Aniaran matkustajat, ja matkalla kohti tavoittamatonta tähtikuviota, josta ei ole paluuta heille eikä heidän lajilleen? Että kaikki mitä he voivat tehdä on “appeal for peace”, ja todeta lopuksi Aniaran matkustajien tapaan: “The tragedy is done.”

En tiedä. 

Aniaran kauneus, ja myös Robin (Maggio) ja Danin yhteistyön huipentuma, on onnistua tuomaan hienovaraisesti yhteen juuri kauneus ja tyyneys tarinan lopussa. Säveltäjällä on tässä kohtaa merkittävä rooli. 

Viimeisen osan alussa palaamme alun musiikkiin ja sanoihin: “maybe then I shall, one evening, see the finish of my memories.” Musiikissa – joka on nyt enemmän fragmentoitunutta, ehkäpä aavistuksen uupunutta – korkein ääniala eli sopraanot ovat pysähtyneet paikalleen; he laulavat yhtä ainoaa nuottia, jonka harmonia kuitenkin vaihtelee. Itsepäinen vakaus hallitsee tilannetta, tai ehkä vakauden illuusio: syvästi inhimillinen usko siihen, että kaikki tulee järjestymään.

Kuinka erilainen musiikki tätä hetkeä seuraakaan! Ensin se nousee asteittain nuottiasteikkoa pitkin, “Man is best when he wishes good,” hyppää sen jälkeen korkealle ylöspäin ja jää soimaan pitkiä, kaipuuta täynnä olevia korkeita säveliä: “We search while we plunge.” Tämä tuntuu melkein barokkimusiikilta: se on sanoja havainnollistava musiikillinen kuvaus, joka pohjautuu kontrapunktiin, tuohon jakamattomaan retoriseen keinoon, jonka avulla voimme tasapainottaa musiikin rakenteellista voimaa tuomalla siihen mukaan haurauden ja eristyksen elementtejä.

Kontrapunkti: yksi suurimpia arkkitehtonisia keksintöjä, jonka loputtoman kekseliäs, pohjimmiltaan tuhoisa ihmislaji on luonut. Aloitetaan ideasta – tässä tapauksessa koskettavasta melodisesta hetkestä, joka esitetään yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla – ja rakennetaan siitä odottamaton kehys, joka paljastaa että kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo rakennelma sisältää täsmälleen samat ainesosat kuin päällysrakennekin. Kokonaisuus on siis suurempi kuin osiensa summa, kuten ihmisenkin kohdalla.

Yksinkertaisin muoto? Sello. Tai asteikko. Tommy Mesa soittaa samalla alueella kuin mihin ihmisen äänen sointi pohjaa. Merkki; uusi idea. Uusi alku, joka on vahvassa kontrastissa edelliseen ja joka julistaa päättäväisyyttä, olkoon se sitten fyysistä, tunteellista, dramaattista tai tuntematonta. Robin musiikki on itseään toistavaa ja mantranomaista hapuillessaan kohti teoksen vääjäämätöntä loppua, ja yrittäessään samalla löytää sovinnon. Teoksen vaikutuksessa kuulijaan ei ole mitään ironista: emme halua sen loppuvan. Tai pikemminkin vaikuttaa siltä, ettei teos itse halua loppua. Kumpi tahansa näistä, teoksen suunta on joka tapauksessa kohti “ei-loppuvaa”: “Who knows the last answer at the bottom of the question?”

Rakastan Aniaran ja erityisesti tämän viimeisen osan johtamista. Kaiken lähestyessä loppuaan tuntuu siltä, että olemme kulkeneet kehityksessä taaksepäin, takaisin alkuun, että olemme jollakin keinolla onnistuneet liikkumaan lapsuudesta lapsuuteen ja viattomuuteen, tai ainakin tietämättömyyteen omista rikkomuksistamme. Aloitamme alusta. Ehkäpä aloitamme alusta muuttamalla suuntaa. Ehkä aloitamme tuhoamalla kaiken sen, mitä meille on annettu ja evoluutio aloittaa paluumatkansa kohti Mielikuvituksellista Lajia. Tai ehkä esityksemme alkaa alusta. Nollaamme näyttämön ja odotamme että ensimmäiset tahdit soivat ja laulamme uudelleen. Ja sama uudelleen. Ja aina uudelleen.

Aniara: fragments of time and space (2019)
Libretto: Dan Henriksson, pohjautuen Harry Martinsonin Aniaraan (1956)
Säveltäjä: Robert Maggio
Tuotanta ja maailman ensi-ilta: Klockriketeatern (FIN) ja The Crossing (USA)